Vaikka olisikin ollut toivottavaa, että minun ei olisi tarvinnut tarkemmin tutustua kampusalueen sairaalaan, kuitenkin minun täytyi sinne perjantaiaamuna (3.10) mennä. Sairaala oli Gaecheonjeolin takia aika hiljainen. International Health Care Center oli myös suljettu. Kävellessäni Lauran kanssa ensiapuosastoa kohti infotiskin takana päivystävä isokokoinen korealainen kysyi englanniksi mikä on hätänä ja kerroin tilanteeni.
Melkein kädestä pitäen tämä mies lähti viemään minua ensiapuosastolle, ja vieläpä ilmoitti minut sisään. Vähän aikaa odottelin, ja lääkäri otti minut vastaan, toimitti jatkotutkimuksiin, ja lopulta löysin itseni leikkauspöydältä, minkä jälkeen vintti pimeni. Sen verran kerrottakoon, että leikkaus itsessään ei ollut kovinkaan suuri tai vaarallinen, mutta se oli pakko kuitenkin tehdä.
Heräsin sairaalan 11. kerroksesta, jossa makoilin kohtalaisen epämukavalla sängyllä maanantaiaamuun asti. Laura oli onneksi seuranani koko ajan. Sängyn alta sai vedettyä pienemmän sijan, jolla Laura nukkui jopa paremmin kuin minä varsinaisessa sängyssä.
Lääkärit kävivät katsomassa vointiani aamulla ja illalla ja hoitajat kävivät antamassa antibioottia ja lääkkeitä ja mittaamassa verenpainetta ja kuumetta silloin tällöin. Lääkärit puhuivat englantia jotenkin, mutta hoitajat eivät juuri ollenkaan.
Korealainen sairaalaruoka on eurooppalaisen kannalta hirveää. Ainoa mitä pystyy syömään, on riisi. Kaikki muu on niin kamalan hajuista ja näköistä että sitä ei halua suuhunsa laittaa, ellei satu olemaan korealainen.
Oikeastaan kuvassa keskellä oikeassa laidassa näkyvät ruskeat pavut olivat kohtalaisen syötäviä. Lähinnä ne muistuttivat teriaki- tai soijakastikkeella maustettuja pähkinöitä.
Olin majoittunut kahden hengen huoneeseen, jossa viereisessä sängyssä oli joku korealainen, jolla oli äitinsä seuranaan. Ainoa ongelma oli se, että pahimmillaan molemmat kuorsasivat uskomattoman kovaa ja yhtä aikaa.
Huone oli varustettu omalla vessalla, jääkaapilla ja isolla telkkarilla. Kanavien seasta löytyi vain yksi kanava, OCN, joka näytti englanninkielistäkin ohjelmaa.
Maanantaina International Health Care Center otti asiani hoitaakseen, ja maksettuani laskun, sain mukaani säkillisen pillereitä ja pääsin lähtemään. Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta kun maksoin laskun, jonka loppusumma ilmoitettiin miljoonissa.
Harmi että sairaala ei suoraan veloita ulkomaisilta vakuutusyhtiöiltä, joten nyt joudun haalimaan ison kasan papereita ja lähettämään ne postissa Tapiolalle.
Sairaalasta jäi muistoksi vielä tikit, jotka poistetaan ensi viikon tiistaina.
Melkein kädestä pitäen tämä mies lähti viemään minua ensiapuosastolle, ja vieläpä ilmoitti minut sisään. Vähän aikaa odottelin, ja lääkäri otti minut vastaan, toimitti jatkotutkimuksiin, ja lopulta löysin itseni leikkauspöydältä, minkä jälkeen vintti pimeni. Sen verran kerrottakoon, että leikkaus itsessään ei ollut kovinkaan suuri tai vaarallinen, mutta se oli pakko kuitenkin tehdä.
Heräsin sairaalan 11. kerroksesta, jossa makoilin kohtalaisen epämukavalla sängyllä maanantaiaamuun asti. Laura oli onneksi seuranani koko ajan. Sängyn alta sai vedettyä pienemmän sijan, jolla Laura nukkui jopa paremmin kuin minä varsinaisessa sängyssä.Lääkärit kävivät katsomassa vointiani aamulla ja illalla ja hoitajat kävivät antamassa antibioottia ja lääkkeitä ja mittaamassa verenpainetta ja kuumetta silloin tällöin. Lääkärit puhuivat englantia jotenkin, mutta hoitajat eivät juuri ollenkaan.
Korealainen sairaalaruoka on eurooppalaisen kannalta hirveää. Ainoa mitä pystyy syömään, on riisi. Kaikki muu on niin kamalan hajuista ja näköistä että sitä ei halua suuhunsa laittaa, ellei satu olemaan korealainen.
Oikeastaan kuvassa keskellä oikeassa laidassa näkyvät ruskeat pavut olivat kohtalaisen syötäviä. Lähinnä ne muistuttivat teriaki- tai soijakastikkeella maustettuja pähkinöitä.Olin majoittunut kahden hengen huoneeseen, jossa viereisessä sängyssä oli joku korealainen, jolla oli äitinsä seuranaan. Ainoa ongelma oli se, että pahimmillaan molemmat kuorsasivat uskomattoman kovaa ja yhtä aikaa.
Huone oli varustettu omalla vessalla, jääkaapilla ja isolla telkkarilla. Kanavien seasta löytyi vain yksi kanava, OCN, joka näytti englanninkielistäkin ohjelmaa.
Maanantaina International Health Care Center otti asiani hoitaakseen, ja maksettuani laskun, sain mukaani säkillisen pillereitä ja pääsin lähtemään. Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta kun maksoin laskun, jonka loppusumma ilmoitettiin miljoonissa.Harmi että sairaala ei suoraan veloita ulkomaisilta vakuutusyhtiöiltä, joten nyt joudun haalimaan ison kasan papereita ja lähettämään ne postissa Tapiolalle.
Sairaalasta jäi muistoksi vielä tikit, jotka poistetaan ensi viikon tiistaina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti